Ai mistäkö unelmoin?

Unelmoin siitä, että omaisuuteni jonain päivänä mahtuisi pahvilaatikkoon ja että olisin vapaa vain ottamaan reppuun puhtaat sukat, passin ja hammasharjan ja suuntaamaan asemalle. Että vielä kerran voisi vain lähteä, mennä minne sattuu, kulkea yksin ja pelätä jos pelotuttaa.

Kulkea lempipubiin varoen vaarallista puistoa. Kuunnella kahden miehen ja tutustumishimoisen koiran pohdintaa siitä, olenko norjalainen ja katsoa kun vanhat sedät syö eväitään muovipurkeista.









Kulkea vuorten yli.



























On kamala ajatus, ettei voi enää mennä yksin. Tuntuu liian rohkealta ajatella, että löytäisi jonkun joka olisi valmis kulkemaan yhtä päämäärättömästi. Silti se junan kolke, kevyt reppu.

Aamulla on laseraika, toivon että lääkäri tietää mitä tekee.