:)

Välillä elämä on myös oikein mukavaa. Niinä hetkinä, kun on haalinut mukaansa satunnaisen joukon väkeä istumaan iltaa ja paljastuu, että kaikilla riittää puheenaiheita toisten kanssa. Sellaisina hetkinä, kun voi nauraa ylisöpölle ystävälle, hieroa ystävän kipeitä hartioita ja toisen hartioita ilman mitään syytä. Sellainen hetki, kun ei ole kiire minnekään, on jotenkin harvinainen elämässäni juuri nyt, mutta oikea aarre, silloin kun sen löytää.

Tänään on erilainen, ehkä parempi, ehkä ei.
Tänään kuulin aiheuttavani ahdistusta, nostin kissan pöydälle ja ahdistuin itse.
Toisaalta on helpompaa, tiedän missä mennään, vaikkei mennäkään sinne minne toivoin.
Kaipaan poispääsyä, uutta alkua, nollausta, käännettä.
Hirvittää, että tuleeko tämänpäiväisestä täysstoppi? Onko kaikki hyväkin nyt sitten mennyttä, vai kehittyvätkö asiat hiljalleen?
Osaanko unohtaa.

Tiedän, etteivät nämä viime aikojen postaukset puhuttele juuri muita kuin itseäni. Kommenttien, varmaan myös lukijoiden, määrä on pudonnut ja olen pohtinut paljon blogini jatkoa.

Maailmanloppu ei tullutkaan.

Mutta se totta totisesti meinasi tulla rautatieaseman liikennevaloissa,

kun kahden viikon huonot unet, huutava nälkä ja kuivuuttaan halkeilevat huulet yhdistyi tämän hetken opintostressiin, tenttistressiin, terveysstressiin ja rahastressiin, kesätyöstressiin. Viime päivinä mieleen palannut suru menneestä ja pettymykset viiden vuoden takaa, irc-galleriasta löytynyt jokseenkin näivettynyt tyttö, jonka laimea hymy ei ulotu silmiin saakka. Samaisen gallerian varastosta lisää kuvia samalta ajalta, lisää väsyneitä ja surullisia, jotka näkyvät vain itselleni. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää on jälleen saanut merkityksensä ja ei niinkään katkerat, kuin pettyneet ja petetyt muistot ja kaikki se, mikä jäi aikanaan selvittämättä, kaikki vastaamattomat kysymykset.

Viiden vuoden takainen maailmanlopun tuntu, kun henki ei kulje ja sattuu niin saakelisti!

Bussin kaartaessa Tampereen tutuilla kaduilla oli vielä turvallinen olo. Päivän aikana iski ikävä kotiin Hervantaan, omaan kouluun! Kaikki ne mun ihmiset, jotka ei ole siellä, vaan ihan väärissä maissa ja kaupungeissa, joiden luona ei voi syödä piirakkaa juhlistaakseen ihan mitättömiä asioita, kuten vaikka sitä että ulkona paistaa aurinko ja isoja asioita, kuten vuoden yrittämisen jälkeen läpäistyä fysiikan tenttiä. Hirvittävä ikävä, jota en ole edes huomannut ennen kuin se tuli nurkan takaa koko komeudessaan vastaan.

Maailmanloppu oli ihan siinä, otti kunnon kuristusotteen niin että kipu sai voimaan pahoin.

Kukaan ei katsonut päin, ohikulkijat väistelivät minua ja minä mietin, että noinko kaikki aina väistää? Noinko joku haluaa tutustua minuun, siihen kuka minä olen? Luotanko liikaa, kerronko liikaa itsestäni, jos vastapuolena on tällainen pelko siitä, että antoi itsestään jotain, mitä ei saa takaisin?

Näkeekö joku minut, vaikka minä näen päivä päivältä vähemmän enkä joskus enää ketään? Miten tullaan ihmisten kanssa tutuiksi katsomatta silmiin? Mitä minä sitten teen, kun punaisen ja vihreän lisäksi muutkin värit lakkaavat olemasta?

Mutta ei se sitten tullut, se maailmanloppu. Raitiovaunussa pidin tolpasta niin tiukasti kiinni ja purin hammasta otsasuonet tykyttäen, vieressä lapsi seisoi hiljaa ja katsoi silmiin, mahdoin näyttää oudolta.

Miten voikaan tuulla niin, että tuuli menee läpi ja tuntuu, ettei olisikaan?

**

Apteekin täti myi huulirasvaa.
Onneksi kotona oli O., joka puhui tavallisista asioista ja kyseli tavallisista asioista ja sanoi hauskasti, niin että nauratti. Osaan minä sentään sen.

Sitä, mitä mielen päällä.

Olisi vaikka mitä, mistä tekisi mieli kirjoittaa, mutta juuri nyt tämä on vähän liian julkinen paikka. Kaipaan tyttöjeniltaa, illanistuskelua, oikeastaan mitä vain sosiaalista tilaa, jossa miettiä ääneen ja saada vastakaikua. Sitä on ehkä lauantaina vuorossa onneksi, ja vähän toivon, että sunnuntainakin, mutta en ole vielä tohtinut ehdottaa.

Eilen nukahdin sen suuremmitta ongelmitta, mutta heräsin taas liian varhain. Huomenna on aikainen lähtö Tampereelle.

Nukkumatti on paennut.

Koulu ja muut jutut valvottavat, mutta tällä hetkellä elämä on ilahduttavaa ja täynnä monenlaista uutta.

Lainaksi saamani kirja pisteiden opettelua varten aiheuttaa riippuvuutta, hiplailen kirjan sivuja kunnes sormet kihelmöivät ja kaikki kirjaimet tuntuvat samalta.

Viime kesän työkaveri V. vei minut kahville tänään ollessaan vapaapäivien vietossa pääkaupunkiseudulla. Oli tosi mukavaa nähdä, sain veljellisiä neuvoja nukkumatin etsintään ja monta mukavaa hymyä ja naurua. Körtit vaan on mun lemppareita, ja V. on kyllä ihan harvinaisen helmi.

Puhelimessa on tullut turistua viime aikoina ihan hämmentäviä määriä. Olen tekstiviesti-ihminen, mutta nyt maratonit ovat olleet in jo kummallisen pitkään. Totisesti toivon, ettei kännykkä säteile mitään vaarallista! Kuusi vuotta palvelleen luurin toinen akku alkaa vedellä viimeisiään, saa nähdä koska on uuden hankinta edessä.

Tajuntaa laajentava päivä.

Aamulla olin tehokas hetken, sitten starttasin kohti Kamppia. Söin Memphisissä yksikseni, M. haki muutaman levyn lainaan ja tarjoilija kuulosti Lontoon merimieskirkon vapaaehtois-S:lta.

Seikkailin metrolla Sörnäisiin, löysin oikean uloskäynnin ja ihmettelin piippailevia hissejä. Sittemmin kuulin, että ne todella on sitä varten, että näkövammaiset ne löytäisi, mutta mun mielestä "seuraa rullaportaiden ääntä, hissit löytyy portaiden molemmin puolin" olisi ihan hyvä ohje myös, hissien lisäksi kuin siellä vieressä ei ole mitään, eksymisen vaaraa ei ole. Tehtiin S:n kanssa retki Punnitse ja säästään, jossa ensin tutkiskeltiin itse ja sitten osteltiin myyjän suosiollisella avustuksella. Jee, sokot shoppailee! Sitten takaisin metroon ja palloilua Hakaniemessä. Sattumalta tultiin ulos parhaasta mahdollisesta metron reiästä, pienen tepastelun jälkeen löydettiin Ekolo ja tehtiin siellä lisää löytöjä. K-Extra myi meille pullaa ja maitoa ja kassalla oli loistelias tyttö!
S. minulle: Mä voin tarjota, Kela on maksanut mulle takautuvasti viime aikoina vaikka mitä!"
Kassaneiti: Jee!! Kelan kuuluukin maksaa, tää on niin tuttua!
S ja T.: Niinpä!
Kassaneiti: Minäpä mulkasen, mitä täällä [paistopistepusseissa] on! Ja sitten on näitä omppuloita, saanko pistää tän pussin solmuun?
Sen lisäksi kassaneiti tahtoi tietää, erottaako kolikot helposti toisistaan. Hykerrellen hiihtelimme kotia kohti.

Kerrottakoon, että näkövammaisten asumista koskevassa, joissain ihmisissä hilpeyttä herättäneessä kirjoituksessani oli joitakin puutteita. Puhuvan hissin volyymi oli alun alkaen niin kova, että kaikki talon asukkaat kuulivat, mihin kulloinenkin hissin käyttäjä oli matkalla. S:n ulko-ovi on epäilyttävä, kiinni ollessaankin heiluu paikallaan n. 0,5cm edestakaisin, (ääni)eristystä ei ole. Niin ja lapsivieraita ei voi vessaan päästää yksin, sillä valokatkaisijan alareunassa on parin sormen mentävä aukko, josta saa sormet suoraan sähköjohtoihin.

Piipahdin myös A:n luona hakemassa Victorin lainaan. On onnekasta olla suupaltti, sillä tulin eräässä sivulauseessa maininneeksi kaipaavani kyseistä härveliä ja kas kummaa, asia järjestyi! Paikan päällä tulin myös maininneeksi haluni oppia lukemaan pisteitä ja kas kummaa, sekin järjestyi! Nyt sängyllä odottaa "Lukemisen iloa"-pistekurssi aikuisille. Että "a a a a a kukka kuka b b b b b kakku kakku" teillekin vaan. Hannoverin reissu loppukesästä avasi silmäni vertaistuen tärkeyden suhteen. En ollutkaan yksin, kun tietyt asiat tuntuivat hankalilta. Tänään kyläillessä oli vähän samanlainen olo, ihan oikeasti on muitakin, jotka suunnilleen saman ikäisenä ovat pohtineet samoja juttuja. Miten on pelottavaa, kun ei koskaan tiedä, mitä seuraavana päivänä näkee. Miten on turhauttavaa, kun apuvälineitään ei osaa käyttää tai ei halua ottaa niitä kaikkia vastaan. Miten äidit soittelee vähän liikaa perään. Välillä piti juoda teetä ja hengähtää rauhassa, kun tuntui, että pakahdun siihen helpotuksen tunteeseen, minkä ihan arkisistakin jutuista jutteleminen sai aikaan. Joku osasi täydentää lauseen: "Jos en kaupassa löydä sitä mitä etsin, ..."! Yhdistettynä tähän tämän hetkiseen typerryttävään uupumukseen, väsymykseen ja liian suureen työtaakkaan, oli ehkä vähän liiankin suuri oivallus. (niin, vastaushan on "... olen sitten ilman ja syön vain leipää ja jugurttia.")

Pengerkadulla on sähkökaappi, joka on maalattu siniseksi ja jonka kannessa on suuri liikennemerkkikuva valkoisen kepin kanssa kulkevasta henkilöstä, jolla on irokeesi.

Hurautin taksilla itään vanhan ystävän tilapäiskotiin kekkereihin, joissa oli Intia-teema. Hieman ihmettelin etukäteen, mutta saavuttuani ymmärsin. Olohuoneessa oli paljon tummaa puuta, tuuletinlamppu katossa, hindujumalten kuvilla koristeltuja sohvatyynyjä ja 11 norsupatsasta. Ruokapöydässä opin Jeesuksen näköiseltä ranskalaiselta pojalta, miten juustoa kuuluu leikata oikein - pöydässä oleva juusto oli kuulemma pyhäinhäväistys eikä kumpikaan ranskalainen voinut käsittää, miten siitä enää voisi leikata palaakaan. Juustoa oli jäljellä ainakin 3/4.

Paluumatkalla sain puheliaan taksikuskin, joka oli iloinen siitä, että asuin lähellä hänen kotiaan ja hän pääsisi kotiin syömään. Tuli puhetta opinnoista ja aiemmasta urastani tuotantotalouden opintoneuvojana sekä siitä, että hänen poikansa on hakemassa opiskelemaan juuri sitä. Lopputulos oli, että lupauduin pojalle opintoneuvomaan, mikäli tämä sitä haluaa ja sain puolestani kuskin numeron, jotta voin tilata sen suoraan. Loistavaa, voin ohittaa kalliin taksikeskuksen!

Kävin eilen uimassa, mutta se on toinen tarina se.

Olipa kerran talo.

Joka oli varta vasten näkövammaisille tarkoitettu. Vuosikymmenten jälkeen vuokratalo kuitenkin kaipasi remonttia ja niinpä se tyhjennettiin reilun vuoden kestänyttä peruskorjausta varten. Uuden talon oli tarkoitus olla uljas ja upea, palvella pääasiallista kohderyhmäänsä, siis näkövammaisia, hyvin ja olla kaikilta yksityiskohdiltaan viimeisen päälle viilattu.

(Joko teitä epäilyttää? No, kuulkaas tätä!)

Asukkaita muutti kahdessa erässä, ensimmäiset joulukuun puolivälissä, loput vasta uutena vuotena. Rakennusfirmalle oli ilmoitettu, mitkä asunnot tulee olla valmiina milloinkin. Ja niin yksi ensimmäisistä asukkaista, A., muutti taloon.

Mutta mikä A:ta odottikaan! Viihtyisä kaksio oli rakennusjätteen peitossa! Ja kas, putkiremontin aikana putket oli siirretty eri paikkaan, mutta vanhojen putkien reiät jätetty tilkitsemättä. No, onneksi A. ei hämääntynyt vähästä, vaan päätti tehdä olonsa kotoisaksi ja kiehauttaa mukavan pasta-aterian upouudella turvaliedellä. Pastakastikkeen hiljalleen valmistuessa A. laittoi pastat tulille eikä aikaakaan, kun korvia vihloi ujellus, olihan kattilasta hiljalleen nouseva vesihöyry laukaissut hälyttimen. Onneksi tämän nuoren sokon asuntoon oli kuitenkin jätetty ohjeet hälytyksen varalta - mustavalkotekstillä. Koska ujellusta ei sammutettu, eihän A. tiennyt, kuinka se tehdään, sammui liesi automaattisesti 20s hälytyksen alkamisen jälkeen. Näin A. sai nauttia ensimmäisenä iltana herkullista kastiketta, ilman pastaa... Kaksi viikkoa myöhemmin paikalle saapui voitonriemuinen sähkömies (ulina oli toki vaiennettu huoltomiehen toimesta jo aikaisemmin), joka julisti:

"Nyt meille on opetettu, miten tätä laitetta voi säätää!"

Ja kas, A. sai myös saavutettavat ohjeet, joissa puolestaan lukee näin:

"Hälytyksen sattuessa paina paneelissa olevaa nappia tai soita huoltomiehelle."

Lienee turhaa kertoa, että "nappi" on kalvokytkin, siis sellainen tasainen, jonka silmillä kyllä taustastaan erottaa. Asuntoon kuuluvaa suihkukaappia ei ole kuulunut vieläkään, mutta toistaiseksi pikasuihkun on voinut ottaa aivan kylpyhuoneen nurkassa. Tällöin vesi ei nimittäin osu kylpyhuoneen oveen, nehän eivät tunnetusti ole erityisen vedenkestäviä.

Ympäristöihmisenä ja lähestulkoon insinöörinä on mielestäni nerokasta, miten erilaisia sähkövempaimia on valjastettu ihmisten käyttöön. Oletteko koskaan ajatelleet, miten sokko tietää sammuttaa valot, jotka vaikkapa ystävältä on jääneet päälle? Aivan! Eihän sokko välttämättä tiedäkään. Siksipä Pengertalossa on valot, jotka syttyvät liiketunnistimen avulla (myös isäni vaatekaapissa on sellainen). Monen sokon silmät ovat kuitenkin valonarat ja öisellä vessaretkellä pärjäisi hyvin myös ilman valoja, etenkin kun vaihtoehtona on pimeään tottuneiden silmien häikäistyminen ja kipuilu. Ja on toki mukavaa, että muutkin asunnossa yöpyvät, vaikkapa vieraat, heräävät eteisessä automaattisesti syttyviin valoihin. Kellarissa valot eivät läheskään aina syty.

Talon ulko-ovilla ei tarvitse yrittää etsiä ensin oikeaa avainta ja sitten avaimenreikää, sillä ovi toimii sähkölukolla. Tosin, silloin kun ei ole sähköä tai lukossa on vikaa, sisään ei kerta kaikkiaan pääse. Onneksi on varareitti - aina voi kiertää naapurirappuun ja kipitellä kellaria pitkin omaan rappuunsa. Onneksi nämä vieraissa ympäristöissä spontaanisti puikkelehtimiset sujuvat näkövammaisilta kuin vettä vain!

Olipa kerran S., joka niin ikään muutti Pengertaloon, mutta vasta hieman myöhemmin, mutta myös tässä asunnossa tapahtui kummia! Tiskialtaan alle ilmestyi kerta toisensa jälkeen lätäkkö! S. kutsui huoltomiehen, mutta lätäkkö palasi itsepintaisesti. Tiskialtaassahan tunnetusti on ylimenoaukko, josta vesi pääsee kiertotietä viemäriin estäen mahdolliset tulvat. Ja kyllä, vesi todella pääsi kiertotietä - muttei suinkaan viemäriin vaan lattialle, koska aukkoon ei oltu asennettu putkea!

Näkövammaiset eivät tunnetusti näe ihan niin hyvin eivätkä aivan niin paljon kuin näkevät. Siksi onkin ystävällistä, että tätä näkyvyyttä on mekaanisesti koetettu kohentaa. Asian ikävä puoli vain on se, että kun ikkunat on kierot ja tiivistämättä, niistä karmien raoista paitsi näkee päivänvalon, myös tuulee sisään, etenkin jos ikkunat on merelle päin. Ja sitä paitsi, jos on sokko, ei ne lisäaukot juuri näkemiseenkään auta.

Uskomatonta? Kyllä! Totta? Kyllä! Hold your horses, seuraa loppuhuipennus...

Olipa kerran remonttireiska, jonka tehtäväksi oli annettu verhotankojen kiinnittäminen. Kun verhot yleensä tupataan kiinnittämään talon ulkoseinään (sisäpuolelle kuitenkin, toim. huom.), ja ulkoseinät useimmiten (myös tässä talossa!) ovat kovat ja kiinteät, täytyi avuksi ottaa pora. Surrur, sanoi pora ja verhotanko asettui nätisti paikalleen. Hetken verran asunnossa asunut S. oli jo tottunut tiskipöydän alla oleviin lätäköihin, mutta yllättäen lätäkkö löytyi myös ikkunan alta. Mitä kummaa, tuumasi S., asetti ämpärin lätäkön paikalle jo rutiinin tuomalla ranneliikkeellä ja soitti huoltomiehelle. Ja mitä se huoltomies sitten saikaan selville? Em. remonttireiska oli verhotankoinnostuksessaan porata jymäyttänyt verhotangon kiinnikkeet patteriverkoston vesiputkesta läpi, jolloin putkiston vesi sieltä sitten omia aikojaan tirisi ihmisten ilmoille. S.:n asunnossa tämä tarkoittaa luultavasti vain kuivattelua ja maalausta, mutta yläkerran tyhjillään olleessa asunnossa seuraa peruskorjauksen jälkeinen peruskorjaus, sillä vesivahinko oli ehtinyt pilata sekä seinää että lattiaa melkoiset määrät.

Loppukaneetiksi lainattakoon S:n sutkautus Naamakirjan ihmeellisestä maailmasta tältä päivältä:

"Mut pitäis kyllä vammaisen osata olla kiitollinen pienistä asioista; ainakin oven saa lukkoon ja kaappien hyllyt on pysyny paikoillaan - toistaiseksi!"

Tämän illan tarina oli nyt tässä. Toivotaan, ettei tätä tarinaa enää tarvitse jatkaa.