Monesti olen miettinyt, miten kaikki onkin niin pienestä kiinni ja rajallista. Ikätovereilla puhkeaa syöpää ja ammutaan hengiltä, eikä kukaan osannut etukäteen aavistaa mitään. Kävin tänään silmälääkärissä saadakseni reseptin uusiin laseihin. Ainoan näkevän silmäni vahvuudeksi tuli -13, tarkkuudeksi 0,7 ja lisäbonuksena orastava kaihi. Edelliset lasit oli -11,75 ja niillä olen tammikuussa 2007 nähnyt tarkkuudella 1,0 - joten kehitys näyttäisi olevan vinhaa alamäkeä. Seuraava homma on selvittää, tukeeko KELA mitenkään opiskelijan silmälasihankintoja, kun näillä vahvuuksilla linsseille tulee melkoisesti hintaa, vaikka sokean silmän linssin saakin hiomosta puoleen hintaan. Toisin sanoen, maksan 1,5 linssin hinnan eli 200-300 euroa + uudet pokat. Olen kaksivuotiaasta asioinut samalla optikolla, jolla oli tällä kertaa 1000 lasin valikoima, joista minun vahvuuksilleni ja leveille poskiluilleni istuivat tasan yhdet, 280e. Siitä sitten voi pikainen laskea, että pahimmassa tapauksessa hintaa tulee noin 10% vuosituloistani. Luin tässä toissaviikolla lehdestä, että Afrikkaan roudataan vanhoja silmälaseja, koska siellä silmälasien hankintaan menee noin kahden kuukauden palkka, kun Suomessa laskun loppusumma vastaa keskimäärin kahden päivän palkkaa. Mun lasini maksavat jotain tuolta väliltä, eikä ihan kauheasti naurata.
Paljon tulee tuumailtua tuota ainokaista silmäänsä muutenkin. Mitä sitten, jos verkkokalvo tipahtaa lopullisesti? Kahden kaupungin välissä kaksia yliopisto-opintoja suorittavana ja järjestöissä juoksentelevana ajatuskin ahdistaa. Eikä tuo kaihikaan niin houkuttele. Ehkä ensi kesänä voin sitten hakeutua kesäduuniin hoiva-alalle ja olla vertaistukena niille isovanhempieni ikäisille, jotka niinikään kaihista kärsivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti